Kun päiväkirjan viimeinen sivu tuli toissapäivänä vastaan, päätin vihdoin antaa periksi ja tehdä sen, mitä olin salaa jo jonkin aikaa kaipaillut: aloittaa matkablogin. Ihan alkumetreillä ei tässä kuitenkaan enää olla, vaan päivät reissun päällä ovat sitten viime heinäkuisen startin ehtineet vierähtää viikoiksi ja viikot kuukausiksi. Nyt matkaa on tehty yli puolen vuoden sekä lähes 8000 kilometrin verran, pyörillä.
Se oli yksi ihana, lokakuinen ilta vuonna 2012, pienessä lähipubissa Stoke Newingtonissa, kun me se yhdessä poikakaverini Ryanin kanssa päätettiin: Pyöräiltäisiin Englannista Australiaan, kun opinnot on kasassa. Kumottiin pullo punkkua ja niin päätös oli tehty. Vaikka elämä Lontoossa oli vielä ihan kesken, kutitteli seikkailu jo mahassa.
Sittemmin valmistuimme ja teimme vuoden päivät töitä, kunnes tilillä lusi vihdoin tarpeeksi säästöjä. Kesän saapuessa otimme loparit, katkeransuloisin mutta valmiin fiiliksin. Kaikki reissuun tarvittava oli koottu tyhjentyneen huoneemme nurkkaan, ja uusi pyörä odotti olohuoneessa - se oli paria kuukautta aiemmin saapunut ovellemme jättimäisessä postipaketissa. Nimesin pyörän samana iltana Jodieksi, englantilaisen pyöräilijä-kirjailijan Josie Dewin mukaan.
Sittemmin valmistuimme ja teimme vuoden päivät töitä, kunnes tilillä lusi vihdoin tarpeeksi säästöjä. Kesän saapuessa otimme loparit, katkeransuloisin mutta valmiin fiiliksin. Kaikki reissuun tarvittava oli koottu tyhjentyneen huoneemme nurkkaan, ja uusi pyörä odotti olohuoneessa - se oli paria kuukautta aiemmin saapunut ovellemme jättimäisessä postipaketissa. Nimesin pyörän samana iltana Jodieksi, englantilaisen pyöräilijä-kirjailijan Josie Dewin mukaan.
Vajaan kolmen vuoden jälkeen siitä pubi-illasta, alkoi matka kotioveltamme heinäkuun kuudentena. Suuren seikkailun alun hohdokkuus oli siitä kaukana: me tehtiin iso aamupala ja kannettiin kämppisten avustuksella tavaramme ulos. Ei sponsoreita, saattojoukkoja tai skumppalaseja, vaan neljä kaverusta tuntemattoman edessä. Tulee ikävä, me taidettiin sanoa. It's been real.
Polkiessamme matkaan ensimmäistä kertaa painavien pyöriemme kanssa (testiajoon ei ollut aikaa) oli meno aika horjuva. Cranbrook Estaten kerrostalot jäi taakse, ja selkään puhalsi vieno, epätavallinen myötätuuli. Ehkä kymmenen kilometriä Lontoon ulkopuolella tajusin: olin vapaa. Todellisuuden iskiessä vierähti poskelle kyynel, ja muistan vaan olleeni niin onnellinen. Niin hemmetin onnellinen.
Polkiessamme matkaan ensimmäistä kertaa painavien pyöriemme kanssa (testiajoon ei ollut aikaa) oli meno aika horjuva. Cranbrook Estaten kerrostalot jäi taakse, ja selkään puhalsi vieno, epätavallinen myötätuuli. Ehkä kymmenen kilometriä Lontoon ulkopuolella tajusin: olin vapaa. Todellisuuden iskiessä vierähti poskelle kyynel, ja muistan vaan olleeni niin onnellinen. Niin hemmetin onnellinen.
Seurasi täpärä ehtiminen Hollantiin suuntaavaan laivaan, ja niin starttasi Euroopan ylitys. Pyöräilimme Alankomaista Belgiaan, Luxembourgin kautta Ranskan ja Saksan rajalla Sveitsiin, sieltä Alppien yli Italiaan, Sloveniaan, Kroatiaan, Bosnia & Herzegovinaan, Serbiaan, Transylvanian vuorille Romaniaan ja Bulgariaan. Aasian puolelle ylitimme lautalla Istanbulissa, mistä alkoi kuukauden mittainen Turkin ylitys. Joulua vietimme ihanassa Georgiassa. Nyt olemme Armeniassa.
Luvassa on kuvia, sanoja ja tunnelmia tien päältä: kulttuurieroja, auringonnousuja, uusia tuttavuuksia, nomadin arkea. Kenties myös itsetutkiskelua, naiivia filosofiointia, kirjoitusvirheitä, surkeitä vitsejä ja väsymyksestä tutisevia jalkoja.
Tai ehkä on parempi jos en lupaa mitään. Katsotaan vaan miten käy.
Luvassa on kuvia, sanoja ja tunnelmia tien päältä: kulttuurieroja, auringonnousuja, uusia tuttavuuksia, nomadin arkea. Kenties myös itsetutkiskelua, naiivia filosofiointia, kirjoitusvirheitä, surkeitä vitsejä ja väsymyksestä tutisevia jalkoja.
Tai ehkä on parempi jos en lupaa mitään. Katsotaan vaan miten käy.
