Iranissa on uusi vuosi, Norooz. Vuosi vaihtui virallisesti neljä päivää sitten, ja persialaisen kalenterin ja ajanlaskun mukaan eletään täällä nyt alkuvuotta 1395. Paikalliset ovat lomalla ja ennen kaikkea tien päällä: Tehranilaiset Esfahanissa, Mashhadilaiset Yazdissa ja me olemme etelän kauniissa Shirazissa - taiteen, runouden ja shiraz-viinirypäleiden kotikaupungissa. Siinäpä muuten yksi juttu, jonka onnellisena saan yliviivata bucketlistalta: Drinking shiraz in Shiraz, check.
Vaan onko tämä maa vielä yhtä ihana, kun muutama viikkoa sitten intoillessani? On se. Mutta kun näin vieraassa kulttuurissa viettää useamman viikon ja uutuuden viehätys karisee tiehensä, alkaa kaikkiin paikan ärsyttäviin puoliin kiinnittää yhtäkkiä huomiota.
Miksi miehillä ja naisilla on eri osiot bussissa? Miksi vessoissa ei ikinä ole vessapaperia? Miksi niin muuten toisia ajattelevat iranilaiset muuttuvat kaistahulluiksi rallikuskeiksi hypätessään ratin taakse? Miksi aamut on vieläkin hyisen kylmiä, mutta päivät hikisen kuumia? Miksi hotellin käytävillä yhä juoksevat paikalliset lapset, vaikka kello on jo yksi yöllä? Miksi kosteusvoide maksaa vitosen, vaikka shampoon voi ostaa parillakymmenellä sentillä? Miksi joka helkkarin kaupungissa pitää olla sen yhden nimeltä mainitsemattoman imaamin mukaan nimetty tie?
Tiedä häntä.
Pari viikkoa sitten mittariimme pyörähti melkoisen pyöreä luku: 10 000 kilometriä. Saavutusta juhlistimme parilla autuaan rennolla päivällä aavikkokaupunki Yazdissa, tutkien vanhan kaupungin kuivasta mudasta kasattuja taloja ja kapeita sokkelomaisia katukäytäviä. Yazdin ulkopuolella kiipesimme Shir Kuh -vuoren huipulle neljän kilometrin korkeuteen. Lopuksi me päätettiin hemmotella pyöriämme ja ostettiin uudet ketjut kymppitonnin kunniaksi. Nyt kelpaa polkea aina Persian lahdelle ja Bandar Abbasin satamaan saakka! Reissumme on nimittäin tulossa taitoskohtaansa.
Satamassa hyppäämme laivaan kohti Dubaita ja sieltä me lennämme, ensimmäistä kertaa tällä matkalla, määränpäänä Delhi pohjoisessa Intiassa. Fillarointi keskeytyy hetkeksi, sillä turvattomaan Pakistaniin ei meillä asiaa ole, ja viisumin saaminenkin olisi lähes mahdotonta. Siispä pyöräily kohti itää jatkuu pienen loman jälkeen Intiasta. Dubaihin saapuessamme on matkan ensimmäinen osa taputeltu: Lontoosta Arabian niemimaalle, alla vain fillarit, kaksi laivaa ja yksi lasketteluhissi.
Ja pakko tunnustaa, että uusi seikkailu jo kutkuttaa, niin taianomainen kun Iran onkin. Melkoisen suurista odotuksista huolimatta tämä maa on onnistunut yllättämään ja viehättämään, viikko viikon jälkeen. Tähän mennessä oikeastaan vain maan tärkein turistikohde Persepolis tuotti mulle pettymyksen - selfie-tikuilla varustautuneista iranialaista tukossa olevassa turistirysässä oli mahdotonta aistia paikan historiaa, ja harmillisen suuri osa muinaisesta kaupungista oli täysin tuhoutunut.
Sanoisinkin, että vaikka Iranista löytyy vaikka kuinka paljon nähtävää, saa matkaaja parhaat kiksit ihan vain paikallisesta arjesta: tavallisten ihmisten kansoittamien bazaarien sykkeessä harhailemisesta tai pehmoisilta persialaisilta matoilta käsin nautituista teehetkistä. Niistä on Iran tehty!
