Terveiset Pohjois-Intian ehkä karseimmasta kaupungista: Chandigarhista. Siinä harmillinnen sijaintini, tosin vain yhden yön ajan. Iltapäivällä ollaan jo kaukana! Nyt selvityksiä kuluneista viikoista ja yksi harras anteeksipyyntö mun katoamistempusta - puolitoista kuukautta ja yhtä reppureissua myöhemmin, täällä ollaan takaisin remmissä.
Päätin vetää viiden viikon loman keveillä kantamuksilla, ja pakkasin vain koulurepun matkaan. Se oli tosi vapauttavaa, pystyä reissaamaan vain selällisellä tavaraa. Läppärinkin jätin Delhiin loman ajaksi, enkä siksi ole kirjoittanut viime viikkoina yhtikäs mitään muualle kuin omaan päiväkirjaan. Saanko anteeksi jos kerron, että käytin puolet viime yöstä kuvien blogiin lataamiseen?
Ensimmäisen kymmenen päivän ajan me kiersimme junilla klassista, hektistä ja tähän aikaan vuodesta ennen kaikkea hikisen kuumaa Pohjois-Intiaa: Agraa, Jaipuria, jälleen Delhiä ja sitten Amritsaria. Jälkimmäinen oli ehdoton kohokohta, erityisesti sen henkeäsalpaava kultainen sikhi-temppeli, kenties upein pyhä paikka, jossa olen koskaan ollut. Kahden yön ajan me nukuimme temppelissä, loput ajasta ahmimme taivaallisia punjabi-curreja.
Meille kaikille iski heti alussa, Agraan suunnatessa todellinen Delhi belly, eli Intian matkaajan tavallisin ongelma: mahatauti. Alimmassa luokassa istutun helvetillisen junamatkan jälkeen, me oltiin valmiita viettämään loppupäivä ilmastoidussa hotellihuoneessa. Minä olin erityisen huonossa kunnossa, eikä päivä sängyn pohjalla auttanut sitten yhtään. Seuraavana päivänä raahauduin tautia ja +40 asteen paahdetta uhaten kohti Taj Mahalia, poikien kanssa käsikynkässä. Harmi vain, turvatarkastusjonossa jouduin heistä erilleen eikä montaa sekuntia mennyt, kun pyörryin jonossa pikkuruisten intialais-naisten pelastaessa mut maahan lysähtämiseltä.
Kun kuulemma kymmenen sekunnin jälkeen avasin silmäni, oli mut istutettu maahan ja ympärillä seisoi parin kymmenen ihmisen joukko, uteliaana tuijottaen. Siinä muuten yksi juttu, mihin täällä on vaikea tottua: Intiassa on ok tuijottaa, lakkaamatta, sanaa sanomatta, jotakuta jos mieli tekee. Tuijottaminen ei tunnu olevan paikallisten mielestä noloa tai epäkohteliasta, mutta on länsimaalaisille aika kiusallista...
Paljon muuta draamaa ei lomaan onneksi kuulunut, ja kuumuus helpotti heti vuorille päästyä. Oli ihanaa tuntea asteiden tippuvan matkatessamme Amritsarista Himachal Pradeshiin, Himalajan aluskukkuloille: ensin Parvati laaksoon, sitten Manaliin ja reissun lopuksi Dharamsalaan. Alue on vuorineen, laaksoineen, koskineen ja vesiputouksineen niin uskomattoman kaunis ja rauhaisa, että kaikki muun Intian mekkala ja häslinki unohtuu, ja jää tunne, ettei ikinä halua pois. Himalajalla pystyi ensimmäistä kertaa kunnolla rentoutumaan, hengähtämään. Intensiivisen matkaamisen jälkeen, me hengailtiin onnellisesti parin viikon ajan reissaajien täyttämissä vuorikylissä, joissa trekkaus ja jooga ovat kuumaa huutoa ja hummusta saa joka raflasta. Siis hummusta!
Oli kummallista nähdä ensimmäistä kertaa moneen kuukauteen paljon länsimaisia matkaajia, olla matkassa ilman pyörää ja reppu selässä. Muiden kanssa juna-aikataulujen armoilla, ja vuoria ylös ja alas kaahaavissa busseissa, joissa herkän pää menee auttamattoman sekaisin. Hindut uskovat jälleensyntymiseen, ja se valitettavasti näkyy kaistapäisessä ajotyylissä. Välillä paikallisbussi kääntyili vuorilla niin lähellä jyrkännettä, että vähintäänkin ulkomaalaisia hirvitti. Toisinaan, meidän paniikkia pahentaen myös muutama paikallinen haukkoi hengitystään. Tuntuu, että Intiassa on kolari tai onnettomuus aina sadasosasekunnun päässä, mutta jotenkin aina selvitään säikähdyksellä. Muuten bussit ovat kyllä tunnelmallisia, ja usein cd-soittimesta soi pehmeä vuori-musiikki. Ikkunasta vilahtelee ohi pastellisia hindu temppeleitä, pyhiä lehmiä, aamuisia askareita joen varrella ja välillä majestettiisia lumisia huippuja.
Junat ovat Intiassa sitäkin tunnelmallisempia ja ehdottomasti turvallisempia, plus tunteja voi matkata eurolla parilla. Oma suosikkini on eloisa sleeper-luokka, jossa matkustajat saavat omat punkat: yläpediltä käsin on ihana seurata junan elämää, kymmenen rupeen masala chai kädessä; Alapunkalla teini-ikäinen ja värikäs-sarinen isoäiti kinastelivat istumapaikoista, toisaalla äiti opetti pienelle pojalleen, kuinka juoda vettä oikeaoptisesti. Intialaiset eivät nimittäin koskaan juo suoraan pullon suusta, vaan kaatavat veden suuhunsa vaikeuttakseen pöpöjen leviämistä. Se on yllättävän vaikeaa, joten ei ihme, että pikkupojalla meni vettä enemmän rinnuksille, kuin suuhun.
Se oli viimeinen junamatkani hetkeen, palatessamme viime viikon lopulla vastahakoisesti Delhiin. Oli Intian historian kuumin päivä, kun Rajasthanissa Phalodin kaupungissa mitattiin huimat 51 astetta. Viimeisestä junasta ulos hypätessä iski pieni haikeus, mutta samalla kropan valtasi helpottunut olo. Hyvästeltiin takaisin Britteihin lentävä reissuseuramme, napattiin tavaramme säilöstä ja nyt matkataan jälleen fillareilla. Ja minne on matka?
Kohti Himalajaa, uudestaan.
Kuvia viikkojen varrelta - albumit tulossa kuva-osioon pian!
