Onni on jäädä vielä yhdeksi yöksi

Tiedättekö sen tunteen, kun on vaikea jättää jokin paikka taakse? Pitemmällä matkalla olleet varmasti tietävät. Ja myös sen, kuinka helpottavaa on saapua päivien tai jopa viikkojen matkaamisen jälkeen paikkaan, joka heti ensihetkestä lähtien tuntuu oikealta, kodilta, omalta. Miten hyvä fiilis onkaan, kun lukuisten pikkukylissä vietettyjen iltojen jälkeen saapuu jonnekin, missä on varaa valita illallispaikka!

Sellaisista haluaisi niin kovasti pitää kiinni. Parissakin päivässä voi ehtiä kiintyä kaupunkiin, kylänpahaseen tai vaikka majatalon parvekkeeseen niin, että on valmis muuttamaan matkasuunnitelmia ja viivästämään kaikkea muuta. Nyt lähes vuoden reissaamisen jälkeen olen vihdoin valmis tunnustamaan: jatkuvasti liikkeellä ollessa juuri pysyvyyttä joskus kaipaa. Ettei tarvitsisi koko ajan pakata laukkuja ja sanoa hyvästejä.

Viime talvena juutuimme Tbilisiin Georgiassa ja Yerevaniin Armeniassa, molempiin kahdeksi viikoksi. Kaupungeista kehittyi mulle rakkaita, ja hetken molemmissa oikeasti harkittiin “talven yli odottelua”. Erityisesti Armeniassa, sillä jäisillä teillä vuorien yli pyöräily oli etenkin paikallisten mielestä erittäin huono, ellei mahdoton idea. Pohdittiin työmahdollisuuksia ja kämppäkin olisi meillä jo ollut - mahdollisuus kutkutti mieltä.

Lopulta kun meille myönnettiin viisumit Iraniin, tiesimme, että oli aika lähteä.

Nyttemmin pari viikkoa sitten, juutuimme Dalai Laman kotipaikkana tunnettuun Dharamsalaan, tarkemmin McLeod Ganjiin. Olimme taas Himalajan alusvuorilla ja olo oli melkoisen euforinen, kun saavuimme viikon helteisissä ja mäkisissä olosuhteissa pyöräilyn jälkeen tähän reissaaijen ja tiibettiläispakolaisten valtaamaan kylään, 'Mini Lhasaan'. Paikasta tuli kotimme kymmeneksi päiväksi, ja muodostimme pian kuin perheen vakkari-terassimme oleskelijoiden kesken. Ja kuten reissuilla usein käy, jo parin päivän jälkeen tuntui, että oltaisiin tunnettu jo kauan. Kaikilla oli oma tarinansa, mutta erilaisuudestamme huolimatta me vaivuimme yhdessä ihanan laiskaan rutiiniin, josta oli vaikea päästä irti: aamiainen ja kahvilan terassilla hengailua, lukemista, kirjoittamista ja teetä. Myöhemmin tiibettiläistä ruokaa jossain päin kylää ja kävely läheiseen Bhagsuun, lemppari-hangouttiimme Cookie Wallaan, missä viettäisimme illan.

Ja ihan kun se ei olisi riittänyt, saimme pian kuulla, että itse Dalai Lama, joka yleensä matkailee puhumassa ympäri maailmaa, oli sattumalta kaupungissa piipahtamassa. Hän kuulemma opettaisi temppelillään tulevina päivinä - ilmaiseksi. Poltimme saman tien aamiaiskalorimme hölkkäämällä rekisteröitymään, ja kahta päivää myöhemmin löysimme itsemme istumasta satojen tiibetiläisten ja buddhalaismunkkien lomasta, valmiina vastaanottamaan maanpaossa elävän, nyt jo lähes 81 -vuotiaan Tiibetin hengellisen johtajan. Ympärilläni näin hänen ikäisiään, kansallispukuihin sonnistautuneita naisia, joiden tiesin paenneen Tiibetistä samaan aikaan, ja nuoria oppilaita, kenties opetuksessa ensimmäistä kertaa. Me kaikki haukoimme hengitystämme Dalai Laman saavuttua rakennukseen, ja hänen alkaessa puhua tiibetiksi. Käännös englanniksi tuli FM radion kautta, mutta muuta elektroniikkaa ei mukana saanut olla. Se ei kuitenkaan haitannut - ilman kuviakin tiedän muistavani hetken aina. Juuri siellä ja sinä päivänä, tunsi olevansa osana jotain aivan erityistä. 

Seuraavana päivänä, sain kokea saman vielä uudestaan.

Vimeisenä iltanamme McLeod Ganjissa istuimme kaverimme kanssa ravintolan parvekkeella, vilkkaan pääkadun yllä. Kaverimme oli vielä jäämässä, mutta meidän oli aika lähteä, laukutkin jo pakattu, ja lähtöä muutekin viivästetty jo muutamalla päivällä. Vaan kun ei olisi tahtonut. Alhaallamme ohi käveli mies, jonka paidassa luki “stay” - vitsailimme sen olevan merkki. Kaverimme heitti, että jos englantilainen mies kävelee ohi oranssissa paidassa, sitten jäämme. Ja vain kymmenen minuutin jälkeen muuan punahiuksinen mies pyyhälsi kadulla ohitsemme, juuri kirkkaan oranssiin pikeepaitaan sonnistautuneena. 

Me jäimme, vielä päiväksi. Mikä ihana tunne!

Pitkissä, päivämäärättömissä reissuissa on juuri se ihana puoli, että aina voi jäädä vielä yhdeksi yöksi. Tai toiseksi. Vaikka viisumikin vetelisi loppuaan, voi aina jostain muusta pihistää. Sitä on yhtäkkiä valmis pyöräilemään muutamassa tunnissa kahden päivän edestä, vain saadakseen vielä yhden mangolassin lempparikahvilassa ja yhden lisäyön samassa tutussa sängyssä. Aina kuitenkin tietää, että kun lähtee, ei samaa aikaa, samoja ihmisiä, ja samaa tunnetta enää saa takaisin. Mutta siinä kai se kauneus onkin - pitää osaa nauttia jokaisesta paikasta juuri silloin, juuri nyt.

Tällä hetkellä olen jumissa Kashmirissa, kuluneen hurmaavassa kesä-kaupungissa Srinagarissa. Tämä on ihan erilainen osa Intiaa, tai itseasiassa ei oikeastaan Intiaa enää ollenkaan, vaan ihan oma maansa: erilaiset ihmiset, erilainen ruoka, eri uskonto. Asumme suloisen vanhanaikaisella, narisevalattiaisella asuntoveneellä Dal järven rannalla, jonka vuokraaminen yöksi maksaa saman verran kuin tuoppi Helsingissä. Juuri tätä kaipasinkin, ennen Ladakhin vuorille suuntaamista.

Omalta patiolta ei tarvitse edes lähteä, kun ohi lipuu aika ajoin veneitä myyden kaikenlaista hedelmistä karttoihin ja virvokejuomista ylihintaisiin mustan pörssin rommipulloihin. Onhan Ramadan, ja pääosin islaminuskoisessa Kashmirissa on alkoholi virallisesti kuukauden ajan pannassa. Srinagarin moskeijat ovat sen sijaan erityisen aktiivisina ja luukuttavat rukouksiaan iltaisin kuin kilpaa. Niin, että lukuisten kaijuttimien eri tahtiin sointuvat huudot sekoittuvat rukousaikoina kummitusmaiseksi sekametelisopaksi. Veneen seinien läpi kuunneltuna, voisi ulkona olla joka ilta meneillään zombie apokalypsi.

Paikallisten paastotessa on oma päiväohjelma täysin päinvastainen. Kulutan autuita päiviä omalla patiollamme, syöden ja juoden, reittisuunnitelmaa tehden, kirjoittaen, välillä ihan vain upeasta järvimaisemasta nauttien. Juuri nyt on taas olo, että täällä voisi viettää vähän kauemmankin - tykkään Srinagarista kovin. 

Lopulta kuitenkin aina uuden himo voittaa: Vaikka paikallaan on välillä ihana olla, tulee ennemmin tai myöhemmin aina otettua pyörät jälleen alle. Edessä on aina enemmän, ja muistin syövereissä tallessa syy palata vielä joskus takaisin.