Herään vastahakoisesti ihan liian aikaiseen aamuun, ja kurkkaan laiskan toiveikkaana hotellihuoneen ikkunasta ulos. Jos vaikka kaatosataisi, saisi jatkaa unia vielä hetken. Ulkona on vielä hämärää, muttei pilviä ihme ja kumma näy, taaskaan, vaikka meneillään on monsuuni, sadekausi. Puskemme pyörämme vielä unisen kaupungin kadulle kello 5.30. Se on paras aika päivästä, josta on tulossa pitkä ja kuuma.
Venyttelemme ja polkaisemme matkaan, viilentävän tuulahduksen kannustamana. Aamulla on aikaa ajatella.
Takana on 4,5 kuukautta Intiassa, ja olemme kuluneen parin viikon ajan tehneet vauhdilla matkaa vuorilta kohti itää: Sanoin hyvästit Himalajalle Shimlassa. Joogasin ensimmäistä kertaa Rishikeshissä. Pistin varpaani pyhään Ganges -jokeen pyhiinvaeltajien täyttämässä Haridwarissa. Söin puhvelia Lucknowssa. Nyt olen kaoottisessa Uttar Pradeshissa, Intian sekä koko maailman väkirikkaimmassa osavaltiossa, jota 220 miljoonaa ihmistä kutsuu kodikseen.
Päivät tien päällä ovat pitkiä, eikä littana maaseutu tarjoa järin inspiroivaa maisemaa. Pyöräillessä ympärillä aina kuitenkin tapahtuu; Nainen kantaa päänsä päällä jättimäistä ruohokasaa, päällään mitä upein, kultaisin yksityiskohdin kirjailtu sari. Ohi vilahtaa sameavesinen lampi, jossa lukuisat vesipuhvelit istuvat onnellisen näköisinä vilvoittelemassa. Apinat heiluvat lijaaneissa ja hyppivät puiden oksilta veteen. Pienemmät koittavat seurata perässä, hieman vielä liikkeistään epävarmoina. Ohi vilahtelee pieniä, palmunlehvistä kasattuja kioskeja, joista paikalliset ostavat eriskummallista jauhettavaa tupakkaa. Autot ja skootterit hidastavat usein kohdallamme ja vain tuijottavat. Välillä meidän kummastelu aiheuttaa vaaratilanteita ja pisimpään kääntynyt pää päätyi melkein ojaan.
Kun iltapäivällä pysähdymme juomaan chain, maitoisen intialaisen teen, meidät piirittää tuttuun tapaan utelias ihmisjoukkio. Toisinaan ihmismassa kasvaa niin suureksi, että koko kylän liikenne tukkeutuu. Näin tänäänkin. Monen kymmenen silmäparin tapittaessa hörppään chaini, jossa tällä kertaa maistuu inkivääri.
Pakko tunnustaa, että joskus tämä kaikki on vähän liikaa. Kaiken intensiivisyys. Vuorten jäätyä taakse, on paluu tavalliseen, paljon köyhempään Intiaan ollut melkoinen shokki. Satumaisen Himachal Pradeshin jälkeen kaikki tuntui alankomailla yhtäkkiä niin todelta, ja tottapuhuen vähän nihkeältä ja hankalalta. Himalajalla kaikki oli helppoa - elintaso tuntui melko korkealta ja palveluita oli laidasta laitaan. Nyttemmin Uttar Pradeshissa ovat avuliaat ihmiset kuin myös kaupat, ravintolat ja majatalot kiven alla. Edes super-edullisia, simppeleitä ruokapaikkoja dhaboja ei enää tahdo kylistä löytää, sillä ihmisillä ei ole niihin varaa. Englantia osaa yhä harvempi eikä lukutaitoisten määrä huitele enää kovin korkealla. Vaikka Intiassa kaikilla on mahdollisuus edes jonkin tasoiseen, ilmaiseen peruskouluun, ei täällä päiväsaikaan surullisen moni kouluikäinen lapsi ole koulussa. Niinpä tänäänkin näen lapsia töissä vanhempiensa pikku apulaisina tai vain pyörimässä toimettomina kylillä, parempiosaisten pyyhältäessä riksalla ohi suloisine englantilaistyylisine koulupukuineen - jäänne Britannian siirtomaa-ajalta.
Liikenteessä torvet soi, aina ja jatkuvasti. Päivä on venähtänyt illaksi ja olemme jo hotellihuoneen rauhassa, mutta torvet kuuluvat yhä huoneeseemmekin, monen seinän läpi. Hiki valuu. Kello on 21.15, ja huoneemme lämpötila nihkeät 31,5 astetta.
Fiilikset heittelevät laidasta toiseen; Välillä tuntuu että koko osavaltio on kaaos, eikä mikään toimi. Päivällä saattaa porottavassa helteessä polkiessa, jatkuvan tuijotuksen alaisena ja kymmenien torvien soidessa koko sirkus uuvuttaa, illalla taas saatan istua tyytyväisenä pienessä makeisliikkeessä suussa sulava gulab jamun edessäni, ajatellen kuinka mieletön ja jännittävä maa Intia onkaan.
Tämä on kuluttavan intensiivinen, mutta niin ainutlaatuinen maa, maa täynnä kontrasteja. On tasamaata ja vuorta. Temppeleitä ja slummeja. Rikasta ja köyhää. Jatkuvaa vuoristorataa - sitä on Intia.
