Postia Teheranista

Matka on edennyt Kaukasukselta Kaspianin merelle, viinikarahvien ääreltä lukemattomien chai-lasillisten ja vesipiippujen maahan: Iraniin! Tässä vähän ensitunnelmia Persiasta, maasta, jonka hurmoksessa olen nyt kolmen viikon jälkeen jo täysin.

Historiallinen, kiehtova ja väärinymmärretty - niin Irania kuvailisin. Oletin vähintäänkin ensipäivien täällä olevan kuumottavia, mutta toisin kävi: Olo on ihan alusta lähtien ollut rentoutunut ja turvallinen, ihan oikeasti. Vaikka länsimaisen median mukaan koko Lähi-itä on sotaisa kriisialue, onneksi ei kuitenkaan.

Iran on vilkkaita suurkaupunkeja, tyhjää aromaisemaa. Vuoria, niin korkeita lumisia vuoria. Kirkkaasti valaistuja hedelmäkioskeja. Maalaiskyliä värikäs-kattoisine kivitaloineen. Kaoottinen liikenne. Farsiksi kirjailtuja kylttejä, joita emme ymmärrä. Sinisiä Zamyad -lava-autoja jättimäisine lasteineen. Lännenfilmeistä varastettuja maisemia. Bazaareja täynnä tuoksuja ja elämää. Lihaisaa ruokaa - kaikkea muuta, kuin sitä röhkivää sorttia. Niin ystävällisiä, uteliaita ja ennen kaikkea avuliaita ihmisiä. 

Word! Reissaajien keskuudessa aina vauhkotaan siitä, kuinka mielettömän ystävällisiä ja vieraanvaraisia iranilaiset ovat, ja voin nyt varmistaa väittämän todeksi. En ole koskaan vielä ollut maassa, jossa ulkkikset otetaan näin avosylein vastaan. Apu on aina lähellä, olet sitten kylänpahasessa tai Teheranin vilskeessä. Pyöräillessämme autot usein pysähtyvät kohdallemme, tuupaten hedelmiä ja taateleita syliimme. Joskus thermari-teetkin. Ravintolassa tai kahvilassa laskumme on moneen otteeseen väistämättä tahdottu maksaa. Kadulla kulkiessamme meille huikkaillaan useasta suunnasta “Welcome to Iran!”. Englantia osaa loppupeleissä aika harva, joten farsin kielellä pitää paljolti pärjätä. Helppoa se ei ole, ja esimerkiksi persiaksi polkupyörä ja töpseli ovat melkolailla identtisiä. Olemmekin jo muutamaan otteeseen hämmentäneet paikallisia kertomalla vahingossa olevamme töpseli-turisteja.

Aiemmassa postauksessa listaamani yöpaikat saavat myös jatkoa: Nukuttu on lukuisten kotien lisäksi niin kahviloissa, autotalleissa kuin raja-aseman rukoushuoneessa. Rukoushuoneet toimivat Iranissa oivina majataloina matkaajille, ja paremman puutteessa paikalliset vievät meidät kylän Moskeijan turviin. Ne ovat usein pehmoisin persialaisin matoin, tyynyin ja peitoin verhottu, ja teenkeitin laitetaan päälle heti saapuessamme. Ah, Persia. Niin kovin tykkään.

Vaan löytyy täältä skeidaakin. Poliittisesti maalla ei liene mennyt hyvin sitten 70-luvun, ja sekös ihmisiä harmittaa. Tosiaan, onhan täällä aika naurettavia lakeja ja rajoituksia erityisesti naisille - esimerkiksi hostimme kertoi tänään ohittaessamme pyöränvuokrauskaupan, että liikkeellä ei ole lupaa vuokrata pyöriä muille kun kaksihaaraisille. Sananvapautta ei ole, ja suuri osa sosiaalisista medioista ja nettisivuista on Iranissa blokattu (ei huolta kuitenkaan some-riippuvaiset matkaajat - paikalliset kyllä osaavat kiertää estot). Suurin muutos on itselleni kuitenkin Islamiin perustuvat pukeutumissäännöt, joiden mukaan naisten tulee peittää julkisilla paikoilla hiuksensa ja pukeutua muutenkin peittävästi. Ensipäivät näytinkin kuin arabi-mieheltä silloisen huivi-viritelmäni kanssa, ja yhä kolmen viikon jälkeenkin tuntuu oudolta vaikkapa syödä huivi päässä.

Kyllä siihenkin tottuu, aikanaan, eikä näistä kannata ärsyyntyä. Maailma on sellainen kun on, jä tällä hetkellä Lähi-idässä matkaavan on vaan kiltisti noudatettava paikallisia lakeja ihan samalla tavalla, kun maan asukkaatkin noudattavat. Hetkellinen ketutus lähtee parilla taatelilla ;)

On viimeinen kolmesta illastamme pääkaupungissa Teheranissa, ja kaikki on hyvin.

Missä nukun yöni?

Fillarilla matkailussa ei suurin dilemma ole päivästä toiseen polkeminen, vuorten ylitys tai riittävä kalorien saanti, vaan se, missä ihmeessä käpertyä nukkumaan illan hämärtyessä. Lähes joka ilta eri paikassa, me ollaan kuluneiden kuukausien aikana yövytty mm. tyhjässä toimistorakennuksessa, autokorjaamon takapihalla, puumajassa, autiolla rannalla, taiteilijan studiolla, leikkipuistossa, näköalatasanteella, joen rannalla, viiniviljelmällä, pop-up kahvilapuutarhassa, mutaseinäisessä maalais-mökissä ja lukuisilla bensa-asemilla.

Yleisesti: Nukumme muuten paljon teltassa, mutta nyt talvella pakkasten paukkuessa enimmäkseen sisätiloissa. Välillä sohvasurffataan erityisesti pyöräilijöille tarkoitetun warmshowers.org -saitin avulla, välillä taas yövytään edullisissa hotelleissa tai majataloissa. Lukuisia kertoja ollaan päädytty paikallisten taloihin kuin kunniavieraiksi: osaksi perheillallista ja illan viettoa, kunnes väsymyksen iskiessä meidät tuupataan perheen parhaaseen makuuhuoneeseen. Yöllä vessaan hiipparoidessa huomataan, että kyseisen huoneen asukit viettävät yönsä sohvalla.

Miten uskomatonta vieraanvaraisuutta - ja luottoa täysin tuntemattomilta - ollaan saatu kokea! Vielä kuukausienkin jälkeen se tekee sanattomaksi. Mieleen muistuu vieläkin niin kirkkaasti se, kun ihan reissumme alussa, viidentenä iltanamme päädyimme hulppeaan kattolukaaliin Brysselin keskustassa, tavattuamme maailman rennoimman tyypin Critical Mass -pyöräparaatissa. Hänen serkkunsa oli matkoilla, ja pojan harteille oli langennut kissan ruokinta. Sen sijaan, kissaa ruokkivatkin lauantai-itana kaksi hämmentyneen onnellista pyörämatkailijaa.

Aina ei mene yhtä nappiin - välillä sopivaa yösijaa ei vaan tahdo löytyä, tai teltta tulee epähuomiossa pystytettyä muhkuraiselle alustalle. Toisinaan on jäätävän kylmä tai lähellä pauhaa läpi yön rauhaton tie rekkoineen ja hälyytysavoneuvoineen. Sohvasurffaus-kokemukset ovat yhtä hieman erikoisempaa tapausta lukuunottamatta olleet mitä onnistuneimpia. Hotelleissa taas parasta on se, että saa hengähtää hetken omassa rauhassa. Välillä on kiva vaan epäsosiaalisesti vetäytyä huoneeseen ja lähteä vasta check-outin aikaan, tarvitsematta selittää tekemisiään muille. Mutta ei hotellitkaan aina toimi - näin tuli ajateltua kuluneella viikolla, kun seisoin jäätävän suihkun alla pilkkopimeässä kylpyhuoneessa, pinkkiin RUSSIA -huppariin sonnistautuneen majatalon emännän jatkuvasti koputtaen suihkun ovella.

Ja sitten on ihan vain luonnossa telttailu, mikä on aina vaan jotenkin niin vapauttavaa. Se on kliseisesti ilmaistuna ei viiden tähden, vaan miljoonien tähtien hotelli. Oma rauha, raikas ilma, ja luonnonkaunis maisema. Varma valinta, right? Mutta on todella niitäkin hetkiä, kun satunnaisen niityn keskelle ei hotsita laittaa leiriä pystyyn - vaikka silloin, kun paikalliset huolestuneina kertovat meille, että tässä tietyssä paikassa "wolf eat you". Järki sanoo, ettei niin harvinaista ja ihmis-arkaa eläintä kuin sutta kannata pelätä, mutta kun on viettänyt yön jossain metsän reunalla jokaisesta pienestä äänestä hätkähtäen, tuskin lainkaan unta saaden, saattaa kyseinen telttapaikan valinta alkaa tuntumaan huonolta peliliikkeltä.

Sellaista tämä reissaus on. Joka päivä ei voi päättyä yhtä loisteliaasti, kuin se viidentemme Brysselissä, eikä jokainen aamu ala hyvin levänneenä, suihkun raikkaana. Ja se on ihan okei. Onhan tämä seikkailu.

Kuvituksena paikkoja, joissa olemme yöpyneet matkallamme.