Tuntuu ikuisuudelta, kun viimeksi kirjoitin tänne. Tiedättekö, välillä vain niin paljon tapahtuu niin vähässä ajassa. Kuluneet viikot ovat olleet monella tapaa rankimmat, toisaalta taas antoisimmat, ihan koko matkallamme. Olen pyöräillyt 5300 metrin korkeuteen ja selättänyt maailman korkeimman vuoriston, ylittäen itseni fyysisesti, mutta toisaalta taas voinut heikommin, kuin ehkä koskaan. Viimeviikkojen aikana on suloisten vuorikylien ja henkeäsalpaavien korkeuksien lisäksi tullut tutuksi myös se matkailun ikävämpi puoli - sairaalat, odotushuoneet ja apteekkivisiitit. Niin paljon kun Intiasta pidänkin, ei yhtä asiaa voi kieltää: En ole koskaan ollut yhtä kipeä, kun viimeisen muutaman kuukauden aikana tässä maassa.
Kaikki alkoi jättäessämme taaksemme suloisen asuntoveneemme Srinagarissa, reilu viisi viikkoa sitten. Oloni oli lähtöaamuna vähän kuumeinen, joten päätimme ottaa ensimmäiset päivät rennosti. Myöhemmin ajateltuna, miten olisimme voineetkaan? Tie Srinagarista seuraavaan etappiimme Leh:iin kulki monen vuoren yli, Ladakhin muinaiseen kuningaskuntaan, tyrmäävän upealle ylänköaavikolle. Vaikka alue on nykyisin osa pohjoista Intiaa, kulttuuri on paikassa täysin omansa: Ladakh on hymyileviä, tiibetin sisarkieltä puhuvia ihmisiä, buddhalaisia luostareita, värikkäitä tuulessa lentäviä rukouslippuja, kuivaa ylänkömaisemaa lumihuippuisine vuorineen. Paikka tuntui heti erityiseltä, kummalla tapaa rakkaalta. Se kiehtoi, vaan oloni oli yhä heikko - keho kuumeinen, maha sekaisin. Ihan kuin puolustuskykyni olisi yhtäkkiä heittänyt pyyhkeen kehään, ja kaikki iski päälle samaan aikaan.
Kymmenen vaihtelevassa voinnissa pyöräillyn päivän jälkeen, kaaduin uupuneena ja helpottuneena sänkyyn hotellihuoneessamme Leh:ssä.
Siellä, pehmoisen sänkyni pohjalla, vietinkin suurimman osan ajastani kaupungissa, pari kertaa päivässä lokoisiin lähiravintoloihin raahautuen. Kävin paikallisessa sairaalassa, söin lääkärin määräämän antibioottikuurin ja lepäilin. Olo vaan ei tuntunut kohentuvan, sitten millään. Olin heikko, toisinaan kuumeinen, ja vatsaa kramppasi tasaisin väliajoin. Lisäksi aloin huomata vasemman käteni peukalossa ja etusormessa kummallista, polttavaa kipua. Kun myös rannetta alkoi särkeä, aloin huolestuneena googlailla vaivasta, ja pian kaikki alkoi loksahdella paikoilleen. Seuraavana päivänä kävin fysioterapiassa, missä oma diagnoosini varmistui; mulle on kehittynyt pyöräilystä rannekanavaoireyhtymä. Mukava naislääkäri teki mulle kipua lievittävän hoidon, antoi rannetuen, ja sai mut tyynemmälle mielelle.
Parissa päivässä rannekipu väheni huomattavasti, mutta muuten olo pysyi kehnona. Kahden viikon rentoilun jälkeen, meidän oli jatkettava matkaa Himalajan yli ja vuoriston toiselle puolelle. En vain tiennyt, kuinka sen tekisin. Muutama ehdotti, että liftaan pyöräni kanssa matkan rekan kyydissä, ja painun Manalin hyvämaineiseen sairaalaan. Se olisi kieltämättä varmaan ollut fiksuin ratkaisu, ja mulla taisi todella viirata päästä, sillä päätin, että haluan kaikesta huolimatta pyöräillä.
Se oli melkoisen uhkarohkea päätös; Lähes 500 kilometrin mittainen, osittain karmeassa kunnossa oleva tie Leh:stä Manaliin kulkisi pitkälti neljän kilometrin korkeudessa, ja ylittäisi useita 5000 metrin korkuisia vuorisolia. Matkanteko kestäisi pyörällä 10 päivää, eikä reitillä olisi pariin sataan kilometriin pienintäkään kylää, vain teltta-leirejä matkaajille ja rekkakuskeille. Olisin kaukana avusta, ja laittamassa sairaan kehoni tietoisesti rääkkiin. Puolikuntoisena koitokseen lähtö tuntui toki katastrofaaliselta idealta, mutta toisaalta en halunnut olla yrittämättäkään. Tie on seikkailunhaluisten klassikko, yksi korkeimpia ja monen mielestä upeimpia teitä koko maailmassa. Se oli kutkuttanut mielessä jo viikkoja, enkä jääräpäisenä halunnut olla sitä pyöräilemättä.
Ei auta sitten valittaa, Ryan muistutti.
Kymmenen päivän ajan ylitimme pyörinemme yhä korkeampia vuoria, toisinaan teiden yli virtaavia jokia. Poljimme ylös ja alas, leiriltä leirille. Tapasimme pyöräilijöitä, yhdessä viikossa enemmän, kuin koko kuluneena vuonna. Ohitimme kymmenpäisiä jakki-laumoja, kuvankauniita laaksoja ja kanjoneja. Kirosimme sorateitä ja muutamana päivänä puhaltanutta vastatuulta sekä sen silmiin lennättämää hiekkaa. Nukuimme viikon putkeen teltassa, kömpien nukkumaan iltaisin niin väsyneenä, ettei suihkun puute edes haitannut. Maisema vaihtui alati ja pian jäi aavikko taakse - sen tilalle saimme vehreän Lahaulin laakson. Pysyvä asutus alkoi palata. Ensin oli yksi talo, sitten pieni kylä, ja pian vähän isompikin. Ah, sivilisaatio! Näin itseni peilistä ensimmäistä kertaa reiluun viikkoon, ja niin alettiin olemaan voiton puolella. Vaikka tie oli ollut aivan uskomaton, oli Manaliin turvallisesti saapuminen riemuvoitto, helpotus.
En vieläkään ole varma, kuinka pystyin tekemään minkä tein. Se oli tyhmää ja itsekästä, laittaa seikkailu terveyden edelle. Tiedän, että matka olisi voinut päättyä huonosti. Nyt kuitenkin tien pituuden pyöräiltyäni, olen onnellinen että sen tein. Kliseinen totuus on, että kun on pyöräillyt kunnossa missä tahansa Himalajan halki, omaisuutensa mukanaan kantaen, tietää pystyvänsä vaikka mihin mikä edessä matkalla saattaa odottaa. Ei ole tätä korkeampaa vuoristoa, haastavampia olosuhteita. Se kaikki on nyt takana, enkä vaihtaisi kokemusta yhtikäs mihinkään.
Prioriteetiksi tuli vihdoin se tärkein: tervehtyminen.
Manaliin saapuessamme oli viikonloppu, ja sairaalassa pitkä jono mua paljon sairaamman oloisempia. Epätoivoisena ja tilanteeseeni väsyneenä en halunnut odottaa vaan halusin vastauksia heti, joten marssin yksityiselle lääkärille, missä onneksi pääsin tutkimukseen heti. Ja niin mun mahasta löydettiin tulehdus ja ameeba, se bilsan tunneilta tuttu alkueläin. Lääkäri määräsi uudet, tujummat antibiootit sekä pari muuta lääkettä, joiden tehon tunsin lähes heti. Olo alkoi heti toisena päivänä kohentua, ruokahalu palata ja kiusalliset oireet kadota. Mikä helpotus!
Vaikka sairastaminen Intian kaltaisessa maassa ja keskellä pyöräreissua on ollut rankkaa, on yksi positiivinen asia mainittava: olemattomat kustannukset. Tiedän, ettei terveyttä voi mitata rahassa, mutta Intian edulliset lääkkeet ja terveydenhuolto on olleet kieltämättä aika kätevä asia - erityisesti, kun matkaan ilman vakuutusta. Länsimaiselle kukkarolle palvelut ovat täällä oikeasti puoli-ilmaisia; Esimerkiksi kunnan sairaalassa Leh:ssä lääkärintarkastukseen pääsi 5 rupeella, vajaalla 10 sentillä. Yksityisessä lääkäritalossa ja fysioterapiassa hinnat olivat moninkertaiset, mutta siltikin kyse oli vain muutamista euroista. Lisäksi kaikki tapaamani lääkärit ja sairaahoitajat ovat puhuneet sujuvaa englantia, mikä on ollut suuri helpotus - muistan yhä, kuinka vaikeaa oli vuosia sitten Ranskassa selittää pikkukylän lääkärille oireitaan kehnolla ranskalla.
Nyt alan viimein, pitkän ajan jälkeen, tuntea itseni terveeksi. Kroppa tuntuu päivä päivältä vahvemmalta ja mieli virkeämmältä. Ranteessa tunnen kipua harvemmin ja sille tehdyt hoidot, rannetuen käyttäminen ja venytykset tuntuvat auttaneen. Eikä Manali ole yhtään hullumpi paikka kerryttää takaisin menetettyjä kiloja!
Lomailemme Manalissa vielä kuun loppuun saakka, jolloin on kolmen kuukauden jälkeen aika jättää Himalaja taakse ja ottaa jälleen suunnaksi se alkuperäinen määränpää: suuren suuri saari nimeltä Australia.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti