Korkealta näet maailman

Aika Nepalissa alkaa käymään vähiin: Pyörät on valmiina bokseissa ja 12 tunnin jälkeen ollaan jo kiitoradalla kohti Bangkokia ja Thaimaata. Tässä viimeinen tervehdykseni ennen sitä.

Palasimme viimeiseksi viikoksemme takaisin Kathmanduun, tällä kertaa hektisen turisti-alueen sijaan viihtyisään Lazimpatin kaupunginosaan tapaamamme supermukavan parin nurkkiin, tai oikeastaan todelliselta luksukselta tuntuneeseen vierashuoneeseen. Kämppisten, toimivan netin ja keittiön kanssa elämiseen on muutamassa päivässä ehtinyt jo tottua... vaan huomenna kaikki muuttuu, taas.

Lokakuussa tapahtui: Vaelsimme, söimme jakin juustoa, poljimme ympäri Nepalin keskiosaa ja nautimme ihanasta Pokharasta. Täytin 25 -vuotta kauniin Phewa järven rannalla ja hetken ajan vain olin. Muhkuraisiin teihin kyllästyneenä mulle kelpasi synttärilahjaksi reilun viikon mittainen laiskottelu: Hengailua omalla kattoterassilla, riippumatosta käsin elämän ihmettelyä ja uusia tuttavuuksia. Kreisin mutta mahtavan naapurimme juttuja ja herkkuja lähikadun leipomosta ja pienestä lounaskahvilasta. Mutta aikansa kutakin - rentoilu sytytti kipinän lähteä taas liikkeelle, vuorinäkymiä metsästämään. Ei tosin teillä, vaan trekkipoluilla. Nepalissa kuuluu vaeltaa!

Ensin kävelimme neljän päivän ajan Langtangin kansallispuistossa upealle, hindujen pyhälle Gosainkundan järvelle, sitten trekattiin Annapurnan Base Campille reilussa viikossa. Maailman kymmeneksi korkeimman vuoren juurella, 4130 metrissä seisoessa auringonnousun aikaan, oli fiilis kertakaikkisen mykistynyt. Siellä jos missä tunsi itsensä niin kovin pieneksi, keskellä Himalajaa - asteet hyytävässä nollassa, ympärillä vain lumihuippuisia vuoria.

Reppu selässä minimaalisella varustuksella hetken aikaa kulkeminen oli virkistävää ja eri tavalla antoisaa, vaikkei kovin vaikeista vaelluksista kyse ollutkaan. Myöskään täysin luonnon helmassa ei oltu: Trekkien aikana majoituttiin pieniin majataloihin, joista sai huoneen lisäksi rahaa vastaan niin illallisen, kuuman suihkun kuin wifi-salasanankin. Mulle riitti tosin vain se ensimmäinen ja otin vaellukset detoxina elektroniikasta. Ainakin kaikesta muusta paitsi kamerasta...

Vaeltaminen ei ehkä ole se aktiviteetti, josta olisin vielä muutamaa vuotta sitten uskonut innostuvani, mutta jotakin, josta olen yllättäen huomannut löytäväni voimaa. On voimauttavaa pystyä kipuamaan korkeammalle ja korkeammalle ihka omin jaloin ja huomata laakson jäävän aina vain kauemmas. On rohkaisevaa huomata pystyvänsä, tahdonvoiman korvatessa puuttuvan lihasvoiman. Ja huipulla tietää ansaitsevansa kaiken sen edessä aukeavan. Kuvat antavat pientä osviittaa, mutteivat tälläkään kertaa kerro kuin osan totuudesta: todellisuus on niin paljon enemmän. Eikä sitä tunnetta voi tyhjentävästi edes kuvailla, se pitää saada kokea itse.

Pidän siitä, että kuka vain voi vaeltaa. Se ei vaadi kummoisia varusteita, huippukuntoa tai välttämättä opastakaan. Me vaelsimme itseksemme, ja sitä suosittelisin näiden yleisten trekkien osalta kaikille muillekin. Nepalin trekkaus-bisnes on nimittäin valitettavasti aikamoista turistien vedätystä, ja kovaa rahastusta. Onneksi vaelluspoluille pääsee itsenäisestikin: kartta mukaan, lenkkarit jalkaan ja reppuun vain se minkä todella tarvitset - niin olet vapaa.

Molempien vaellusten jälkeen väsytti ja jalkoja kolotti, ensimmäisellä kertaa huomattavasti enemmän kuin jälkimmäisellä. Niin, että portaita alaskäveleminen tuotti erityisen suurta tuskaa parin päivän ajan. Silti olo oli kerrassaan voittamaton, inspiroitunut, virkeä. Päätin alkaa suunnittelemaan printtejä jälleen, hain viisumia Australiaan, tein tavaroideni inventaarion ja aloitin projektin, joka on kauan pyörinyt mielessä. Ei paha.

Onko se ihan hirveä klisee, jos sanon että vuori-ilma kirkasti mun mielen?

Ps. Vaikka blogi-raportointi onkin jäänyt auttamattoman viimetippaan, on kuvia kuluneista parista kuukaudesta otettu paljon: Kuvat-osiosta löytyy albumit Nepalista kokonaisuudessaan, kuin myös Gosainkunda trekistä, Pokharasta ja Annapurna Base Camp trekistä.