Tältä tuntuu olla kotona

Olen pitkittänyt tämän postauksen kirjoittamista, koska tiesin sen saavan kaiken tuntumaan todemmalta. Olisi ihana elää vielä hetki kuvitelmassa, että matkaa on yhä jäljellä. Ettei oltaisi jo maalissa.

Neljä viikkoa sitten kolahtivat lentokoneen pyörät Pohjois-Queenslandin maankamaralle, ja jarrujen kuluttaessa kiitorataa toivotti pilotti meidät tervetulleiksi Australiaan. Maan lippulaivayhtiön lennolla oli ollut niin ylellinen ja hemmoteltu olo, että pelkästään penkistä ylös nouseminen tuntui kumman vaikealta: Koneessa oli tarjoiltu aromaattista ruokaa ja australialaisia viinejä, joiden huumassa kai vielä olimme, kun oli aika astua ulos metsästämään matkatavarat käsiimme… Mutta siinä missä aiempien lentojen jälkeen pyöräboksit näyttivät lähennä jonkinlaisen nyrkkeilyottelun läpikäyneiltä isoine reikineen ja repeämineen, saapuivat tällä kertaa laatikot kahden lennon jälkeen takaisin kuin koskemattomina. Oli aika hengähtää helpotuksesta. Pyörät ehjinä, kaikki oli hyvin.

Talutin odottavainen kutina sisälläni fillarin uudelle mantereelle. Kävi trooppinen tuulahdus ja sydämessä läikähti. Täällä ollaan, kahdeksan vuoden jälkeen!

Ruskettuneiden reppureissaajien täyttämä Cairns itsessään sai aikaan lievän kulttuurishokin, ja vuosien takaa tuttu kaupunki herätti meissä molemmissa lähinnä äkkiä pois -reaktion. Muistoja kyllä alkoi vuolahtaa mieleen, mutta niihin liittyi vanha elämä ja kaverit. Kai aloin silloin konkreettisesti nähdä ja ymmärtää, kuinka paljon olen itse kahdeksassa vuodessa muuttunut. Miten paljon olen tässä välissä nähnyt. Pakko tunnustaa, että ihan aluksi tunsin pienen epäilyksen pistoksen: Sopeudunko enää tänne?

Onneksi seuraavana aamuna ylös vuorta poljettuamme muistin taas, kuinka ja miksi Pohjois-Queenslandia aikanaan niin syvästi rakastin. Sademetsän ympäröidessä meidät, tunsin yhtäkkiä suurta kuuluvuutta. Onnea ja helpotusta. Kuinka ainutlaatuinen luonto ja sen paljous! Alkuperäinen suunnitelma polkea vanhaan kotikylääni muutamassa päivässä lensi äkkiä nurkkaan, kai me molemmat halusimme viivyttää saapumista. 

Päädyimme polkemaan pari viikkoa tapaamamme amerikkalaisen pyöräilijän kanssa. Yövyimme yhdessä upeassa avonaisessa talossa sademetsässä ja vaelsimme viidakossa jättimäisten hämähäkkien keskellä. Seikkailijan tittelini sain kyseenalaistaa, kun iljettävä iilimato löytyi jalasta kesken trekkiä ja ulisin tapahtuneesta vielä pitkään sen jälkeen.

Pyörremyrsky Debbien saavuttaessa Queenslandin rannikon, me poljimme outbackille. Kävi klassisesti: Muutaman päivän kurkkaus sisämaahan sai aikaan kamalan hingun nähdä enemmän, niin haasteellista kuin matkan teko mäkisellä tiellä olikin. Yhdellä tienpätkällä tuoksui hemaiseva sitruunaheinä, toisella pyöri 20 kärpäsen uskollinen pataljoona katkoamatta pään ympärillä. Tien vieressä kirmasi villihevosia ja wallabeja. 

Kokonaisen päivän aikana emme nähneet kuin kaksi autoa. Niistä toinen kuului elinvoimaiselle, ilopiirteiselle miehelle, joka kutsui meidät taloonsa - ainoaan näkemäämme koko päivänä - kahveille. Vesipullot jo melkein tyhjinä ja raajat lähes velttoina, vastasimme helpottuneina kutsuun. Tyypillä virtaa riitti ja hän kyseli innokkaana matkastamme, jauhaessaan samalla kahvipapuja käsin. Vartin kuluttua meillä kaikilla taisi mennä juomat väärään kurkkuun, kun kävi ilmi että tämä on 90 -vuotias. 

Mies kertoi elämästään ja kuinka hänet vietiin lapsena perheeltään, sillä hän on puoliksi Australian aboriginaali, puoliksi eurooppalaisverinen. 10 vuotiaana hän karkasi sijaisperheeltään ja vain 4 vuotta myöhemmin lähti maailmalle - toiseen maailmansotaan. Nyt 90 -vuotiaana hän yhä kesyttää villihevosia outbackilla - ja keittelee kahveja janoisille pyöräilijöille. Jälleen yksi syy rakastaa Australiaa: persoonat. Niitä täältä löytyy.

Näimme punamultaista korpea, sitten ylänköalueiden vehreitä laidunmaita ja lopulta tuulista rantaviivaa. Kirosimme olemattomia puhelinyhteyksiä ja vitsailimme jokaisen puron kohdalla siellä vaanivista krokotiileistä. Koimme sydäntä pakahduttavaa vieraanvaraisuutta. 

Kaikessa hiljaisuudessa, määränpää läheni kuin varkain.

Pyöräreissu tuli päätökseensä, kun viimein 5. huhtikuuta, auringon jo laskettua käännyimme vanhan kotini pihaan. Seurasi halauksia ja pikainen kuva pimeässä - sitten kiiruhdettiin sisätiloihin pakoon hyttysiä. Vanhan tutun ruokapöydän ääreen istahtaessa tuntui todella, kuin olisin taas 17 -vuotias. Sain saman sydämellisen vastaanoton, tuntien samanaikaisesti suunnatonta onnea ja epäuskoa. Tasan 21 kuukautta kestänyt matka yhdestä kodista toiseen oli päättynyt.

Nyt kahta viikkoa myöhemmin tunnetila on yhä epätodellinen. Tuntuu, kuin mieli tahallaan välttelisi aihetta. Olen päättänyt sulatella kaikkea hiljalleen.

Kuluneet viikot ovat olleet täynnä paitsi nostalgiaa myös uusia oivalluksia, sillä kaiken näkee nyt niin eri silmin. Olen yhä toisinaan shokissa länsimaisen elon yltäkylläisyydestä, vaikka mukavuuksiin kieltämättä tottuu nopeasti. Siihen, että yleisissä vessoissa on aina vessapaperia tai että ruokakaupassa kaupan kassa pakkaa ostokset. Lisäksi olen näemmä juuri siirtynyt, 10 vuotta myöhässä, moderniin viestintälaitteistoon… Mulla on nimittäin elämäni ensimmäinen älypuhelin. Se vedettiin esiin aussiperheeni yöpöydän laatikosta kun vanha Nokiani henkäisi viimeisen hengenvetonsa. Harjoittelen täällä siis seniorimaisella hämmennyksellä uuden tekniikan käyttöä, päivitellen nyt myös Instagrammia.

Mutta mitä seuraavaksi?

Elämä ja seikkailut jatkuvat uudella mantereella, siis rennosti ja avoimena eteenpäin. Talvi tekee tuloaan ja Pohjois-Queenslandin ilmat vain kaunistuvat. Tukikohtaa pidän tällä hetkellä milloin maaseudulla, milloin rannalla. 

Entä fillari? Hätkähdyn aina kun joku kysyy, että aionko nyt myydä pyöräni. Se tuskin enää Australiassa vastaa kaikesta liikkumisesta, muttei taatusti pääse pölyttymäänkään. Lähes 22 000 kilometriä mittarissa, meillä on pitkä yhteinen tie takana - ja toivottavasti vielä pidempi edessä. 

Niin, vastaukseni myynti-kysymykseen varmaan arvasittekin: En ikimaailmassa!