Seikkailuelämää

On viimeinen iltapäiväni Aasiassa, vaikkei enää oikein siltä tunnu. Paikan nimi on Singapore. On siistiä. On tyyristä. Sataa. 

Viimeiset viikkoni Aasiassa olen elänyt sellaista, seikkailuelämää. Tiedättehän, kun matka alkaa lähetä loppuaan, joku sisällä käskee nauttimaan kaikesta enemmän. Uskaltamaan, täyttämään unelmia, jopa kohtaamaan pelkoja. Niin ainakin minä olen tehnyt.

Seikkailuista yksi vei viidakkoon: Vaelsimme parin päivän ajan Gunung Leseurin kansallispuiston sademetsässä, toiveissa nähdä sumatranorankeja luonnossa. Ja trooppisen korkeasta ilmankosteusprosentista huolimatta, viidakossa vaeltaminen oli kumman nautinnollista. Siinä missä vuorilla trekatessa mielen valtaa vapaus ja puhtaus, metsän siimeksessä tunsin itseni valppaaksi ja uteliaaksi. Oli niin paljon, mitä katsoa ja ymmärtää: Eksoottista kasvia, luikerrellen kasvavaa puuta, kämmenenkokoista perhosta ja pitkähäntäistä gibbonia. 

Sydämeni voittivat odotetusti kuitenkin ne lähimmät sukulaisemme. Nähdessäni ensimmäistä kertaa orankien istuvan tyytyväisen rennosti puissa, mielen valtasi vain onni. Ihan hiljaa ja liikuttuneena, seurasin kuinka ne heilahtelivat oksalta oksalle, raapivat päitään ja tarkkailivat ympäristöään. Eikä yhtäkkiä hikipisarat otsalla haitanneet enää ollenkaan. 

Samana iltana, käydessämme nukkumaan kauniilla leiripaikalla sademetsässä, tunsin oloni kumman kotoisaksi, levollisen onnelliseksi. Se oli hetki jota olin odottanut: Saada nukahtaa keskellä sitä kaikkea, viidakon voimauttava sirinä korvissani. Mutta ei aiheesta sen enempää - kirjoitin jo nimittäin matkakertomukseni sademetsävaelluksesta maaliskuun Seikkailijattariin. Kurkatkaahan! Tämän kuun julkaisu on täynnä huimia eläinaiheisia juttuja ja pohdintoja eläinmatkailun eettisyydestä, sekä kohdevinkkejä mitä upeimpiin luontokohteisiin.

Seikkailuista toinen vei Sumatran konservatiiviseen pohjoiskärkeen, kun hylkäsimme pyörämme hetkeksi ja lensimme luonnonkatastrofeista tunnettuun Aceh -maakuntaan, sen tuliperäiselle Pulau Weh:n saarelle. Juuri sellaiseen paratiisiin, josta Kaakkois-Aasian matkaajat aina haaveilevat, mutta yhä harvempi etsimäänsä todella löytää. 

Indonesian ikisuosikkeihin verrattuna turismi on Pulau Weh:llä vielä lapsen kengissä, hyvällä tavalla. Se on täydellisessä suhteessa ja yhtäaikaisesti kaunis, rento lomasaari kuin myös viidakon peittämä paikallissaari, jonka fiilistä suuret rahavirrat eivät vielä ole pilanneet. Paikka on budjettireissaajien unelma: Omien standardieni mukaan melko hulppea bungalow aivan veden yllä irtosi vain viidellä eurolla. Ja jo omalta parvekkeelta saattoi nähdä Pulau Weh:n todellisen vientikortin: Mielettömät snorklaus- ja sukellusmahdollisuudet!

Kristallinkirkkaista vesistä paljastui todellinen aarreaitta: Koralliriuttoja täynnä kaloja mitä upeimmissa väreissä, kuin myös mustekaloja, rauskuja ja merikilpikonnia. Sydämen pamppailemaan sai itseni mittainen riuttahai, joka lipui ohi vain parin metrin päästä. Se oli ensimmäinen kerta samoissa vesissä haikalan kanssa, enkä voi kieltää, etteikö tilanne vähän heikottanut. Se oli äänetön hetki, jolloin kaikki ympärillä unohtui ja katosi. Keho tuntui satakiloiselta vaikka kelluin vaivattomasti, katse naulittuna hain mustatäpläiseen evään sen uidessa altani ohi sereenisti.

Osa mussa kaipasi vain rentoa saarielämää ja riippumaton keinutusta, mutta utelias puoleni vei katseen päivittäin pinnan alle. Lököloman sijaan tuli uitua kilometrikaupalla, kärtsättyä auringossa ja nieltyä kulaus jos toinen suolavettä - mutta rakastin joka hetkeä. 

Viimeisenä aamunamme Sumatralla otimme laivan Medanista kohti Batamia. 24 tuntia merellä tuntui aluksi ihan kamalalta ajatukselta, mutta lopulta matka meni niin mukavasti, että melkein olisin jatkanut aina Jakartalle saakka samalla paatilla. Batamissa kuitenkin vaihdoimme kulkuneuvoa, seilaten paljon pienemmällä veneellä vajaassa tunnissa Singaporeen.

Täällä on pesty ja jynssätty - pyöriä ja tavaroita aussikuntoon, nimittäin. Että päästäisivät maahan ilman reissussa törkyyntyneiden leirintäkamppeiden takavarikointia. Tavallaan tuntuu hassulta piilottaa suuren seikkailumme jälkiä, kuin yrittäisi pyyhkiä rakkaita muistoja pois. Nyt pyörä kiiltää kuin olisi uusi, vaikka se on kantanut mua jo yli 21 000 kilometrin verran. Se istuu valmiina pakattuna laatikossaan, odottamassa tämän illan lentoa.

Ehkä menee hetki, ennen kun totun taas länsimaiseen elämänmenoon, hyvine ja huonoine puolineen. Vähintäänkin reilun vuoden oleskelu Aasiassa on saanut karsastamaan tiukkoja sääntöjä. Toisaalta arjen pieniä mukavuuksia osaan nyt arvostaa ihan uudella tavalla. Siispä parasta Singaporessa ei tällä kertaa ole ollut China Town tai Clarke Quay, vaan se, että saa juoda puhdasta vettä suoraan kraanasta. Kuinka kauan tätä olenkaan odottanut!

Valehtelisin jos väittäisin, ettei jännitä, sillä jännittää ihan hirveästi. Huomenna alkaa uusi luku mun elämässä: Kotina Australia, toistamiseen.